Dear J.

Suututtaa. Mä en pysty ymmärtämään tällä hetkellä miesten maailmaa. En sitä..hiljaisuutta. Sitä helekatinmoista hiljaisuutta! "Suomalainen mies ei puhu eikä pussaa" No ei puhu ei. Mikä siinä pelottaa kun nainen kertoo tuntemuksistaan? En nyt puhu ensimmäisistä rakkauden-tunnustuksista yms, vaan arkipäivän asiosita ja ehkä niistä vakavemmistakin. Jos mä sanon että "oli ihana päivä töissä/koulussa", niin miksi ei siihen voi reagoida mitenkään? Miksi ei voi iloita yhdessä? Jos taas sanon "oli ihan p*ska päivä" niin sama juttu. Ei mtn reaktiota. Ehkä kohautetaan hartioita ja refleksinomaisesti kysytään "Miksi?". Ja se siitä. Miksi miehen on niin vaikea istua alas ja _keskustella_. Keskustelu on kaiken perustana. Puhuminen, jakaminen. Ei se ole vaikeaa. Kokeilisitte vaikka joskus.
Ja jos nainen purkaa kaikki tuntonsa yhdellä kerralla, kertoo jokaisen kerran kun mies on munannut ja saanut hänet tuntemaan itsensä täysin turhaksi, niin mikä järki käskee olemaan hiljaa? Siis. Mies sanoo rakastavansa naista, oikeasti väittää niin. Mutta kun nainen on herkimmillään, ja turvautuu epätoivoisimpiinkin keinoihin saadakseen miehen tajuamaan mitä hänen sisällään tapahtuu, mies ei ole huomaavinaankaan. Ei mtn. Ei edes merkitsevää katsetta. Ei pyydetä anteeksi. Ei edes mainita koko asiasta. "Maton alle, siellä sen on lämmin olla." Jokainen matto kestää vain tietyn määrän p*skaa alleen, sen jälkeen räjähtää koko pakkaus sormille.

Mä itse niin toivoisin, että J joku kaunis päivä tulisi juttelemaan mulle sen jälkeen kun on lukenut mun maratoonarikirjeeni/sähköpostini. Tulisi vain helekatti juttelemaan niistä asioista. Eihän ne muuten selviä. En mä muuten olisi mitään koskaan kertonutkaan. Mutta se tunne, kun on paljastanut kaiken, ottanut riskin että tästä tulee vain tappelu, ja on oikeasti hauraimmillaan.. ..ja siihen ei reagoida mitenkään.
Pohjallakin voi tietysti vielä olla luukku kellariin.